Annan ajatukseen simulaatioiden ja todellisuuden vastaavuuden ongelmasta.. Simuihin liittyy yleensä debriefing, purkuvaihe jossa mietitään työskentelyprosessia ja verrataan simulaatiota todellisen elämään. Lääkäreiden koulutuksessa on simuloitu menestyksellä esim. lonkkaleikkauksia. Erikoistumisvaiheessa olevat kirurgit tarvitsevat useita toistoja ennen kuin homma sujuu niin kuin pitää. Simulointeja tutkittaessa on havaittu, että rohkeus avata leikkauskohta ja tehdä muut tarvittavat toimenpiteet lisääntyy simulaatiossa. Todellisessa tilanteessa ollaan harkitsevampia ja tarkempia, onko tämä hyvä asia vai ongelma? Simulaatiossa ei siten harjoituteta täsmälleen samanlaista taitoa tai suoritusta kuin todellisuudessa..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Minusta on oikeastaan tosi hyvä, että taitoja pääsee hiomaan simuloidussa tilanteessa. Olen kateellinen kirurgeille ja lentäjille, jotka pääsevät kokemaan "todellista" tilannetta ennen todellisuutta. Ajatellessa kirurgin työtä on hienoa (ja potilaan kannalta todella tärkeää), että taitoja harjoitetaan ennen todellista tilannetta.
Se, että kirurgit todellisuudessa ovat harkitsevampia ja tarkempia tuskin muodostuu ongelmaksi. Pohdinkin asiaa yleisemmin eri alojen edustajien kannalta. Olisihan se hienoa, jos jo ammatinvalintaa pohtiessa voisi kokeilla eri alojen simuloituja todellisuuksia ja sitä kautta saada kuvaa ammatin arjen todellisuudesta. Leikkaustilannetta on tosin kenties helpompi simuloida kuin vaikka opettajan työtä kolmenkymmenen lapsen keskellä. Mukaan taitaa tulla niin paljon erilaisia tekijöitä, joita simuloitaessa olisi otettava huomioon. Vai?
Itselläni on tuntumaa lentojohtajien koulutuksessa käytettävästä lennonjohtosimulaattorista (onkohan simulaattori nyt sitten käsitteellisesti sama kuin simulaatio?). Lennonjohtajien työhän on hyvin tarkkaa ja pienikin virhe voi johtaa huonoon lopputulokseen. Senpä vuoksi lennonjohtajat harjoittelevat koulutuksensa aikana kymmeniä ja jopa satoja kertoja lennonjohtamista simulaattorin avulla.
Lennonjohtosimulaattori on rakennettu siten, että se vastaa työympäristön ja -välineiden osalta täysin todellista lennonjohtotilannetta. Toimiiko lennonjohtaja sitten simuloidussa tilanteessa täysin samalla tavalla kuin todellisessa lennonjohtotilanteessa? Kyllä hän pääsee simuloidussa tilanteessa harjoittelemaan lennonjohtoa samanlaisessa ympäristössä ja käyttää samoja työvälineitä kuin todellisessa työssäkin. Ero simuloidun ja todellisen tilanteen välillä on kuitenkin mielestäni siinä, että simuloidussa tilanteessa ei ole todellista vaaraa, jos tekee jonkun virheen toisin kuin todellisessa tilanteessa. Simuloidun tilanteen voi (en väitä, että lennonjohtajaopiskelijat näin tekevät) hoitaa kevyemmin mielin kuin todellisen tilanteen, koska todellista vaaraa ei kuitenkaan ole. Todellisessa tilanteessa työhön on kuitenkin ehdottomasti suhtauduttava vakavin tuntein.
Sannan & alin artikkelissa todetaan (vapaasti suomennettuna) ”sosiaalisten simulaatioiden ja pelien avulla on mahdollista yhdistää yhteistoiminnallinen opiskelu ja oppiminen rikkaisiin kokemuksiin ja tunne-elämyksiin”. Vaikka lennonjohtosimulaattoreita ei voi luonnehtia sosiaalisiksi simulaatioiksi, niin vaikka lennonjohto-opiskelijat pääsevätkin harjaannuttamaan tunteitaan erilaisissa lennonjohtotilanteissa (esim. vähältä piti –tilanteet), mielestäni tunnetasolla todellisia ja simulointitilanteita ei täysin voi verrata keskenään oli sitten kyseessä lennonjohtajat tai muidenkin ammattiryhmien edustajat.
Kiitos Päivi lennonjohtajien simulaattorien kuvauksesta. Jäin miettimään viimeisessä kappaleessa kirjoittamaasi kokemuksellisen oppimisen opiskelijassa herättämiä tunne-elämyksiä ja kokemuksia. Kirjoitat, että tunnetasolla todellista ja harjoitustilannetta ei voi verrata. Ja oletkin varmasti aivan oikeassa tuossa, mutta minä ajattelin simulaattorissa oppimista yleensä syvemmäksi sillä se herättää (mitä tahansa) tunteita ja antaa mahdollisuuden kokemuksiin.
Artikkelista: "Myönteisellä opiskelutilanteessa heräävällä emotionaalisella aineksella on muistamista, kognitiivisia toimintoja ja oppimista parantava vaikutus" --> Tämän ajattelin tarkoittavan sitä, että hyvä, kun yleensä ottaen syntyy tunteita ja kokemuksia, vaikka eivät välttämättä ole todellisuuden mukaisia.
Siihen en taas osaa sanoa, onko tarkoituksenmukaista synnyttää muita tunteita kuin todellisessa tilanteessa syntyy...
Ehkä nyt tämän "Simut ja todellisuus" otsikon ohi menevää asiaa, mutta minua jäi askarruttamaan artikkelissa kerrotun tutkimuksen toteutus.
Artikkelissa kerrotaan muun muassa, että
- pyrittiin tarjoamaan yhteisöllisen opiskelun ja pelillisten sosiaalisten simulaatioiden avulla tunteita ja kokemuksia herättävä opiskelukokemus
- opiskelijat eläytyivät upserikokelaina kohtaamiinsa johtamis- ja kouluttamistilanteisiin ja mallinsivat niitä
Mutta miten tämä toteutettiin? Toimivatko 1. opiskelijat simuloidussa johtamistilanteessa verkossa vai 2. rakensivat ja ryhmässä simuloivat erilaisia johtamisen ongelma yms. tilanteita? Tällä hetkellä käsitän, että he tekivät 2. vaihtoehdon mukaan. Mutta jotenkin tuntuu, että kai ne nyt kuitenkin toimivat verkossa...
Sekaisin menin.Saiko joku otteen kurssin toteuttamisesta? Sanna ainakin osaa kertoa?
Juu molemmat eli opiskelijat (osa opiskelijoista) pelasivat ensin tekstipohjaisessa verkkoympäristössä pelillisiä simulaatioita, esimerkkinä loppusota (mallina Learning through simulations). Sen lisäksi pelaamisen jälkeen heidän piti raportoida oma casensa kirjallisesti, että mitä tuon pelillisen simulaation kautta opittiin johtamisen ongelmista yms.
Osa opiskelijoista rakensi ryhmätutkimusmallin (group investigation)mukaisesti tosielämään perustuvan casen osittain verkkotyöskentelynä, osittain kasvokkain. Sen jälkeen raportoivat kirjallisesti ja esittivät/opettivat havaintonsa muille. Selvensikö yhtään :-)
Anna toteat ”ajattelin simulaattorissa oppimista yleensä syvemmäksi sillä se herättää (mitä tahansa) tunteita ja antaa mahdollisuuden kokemuksiin”. Näin onkin, mutta mielestäni simuloidussa tilanteessa ei kuitenkaan pääse täysin testaamaan tunteita todellisessa tilanteessa. Lennonjohtajien koulutukseen tosin kuuluu paljon todellisessa työympäristössä (lennonjohtotorni) työskentelyä kokeneen lennonjohtajan ohjauksessa ja näin myös todellisia tunteita pääsee kokemaan.
Sanna kertoo, että puolustusvoimien simulaatiossa osa opiskelijoista pelasi ensin tekstipohjaisessa verkkoympäristössä pelillisiä simulaatioita, esimerkkinä loppusota (mallina Learning through simulations) ja osa että rakensi ryhmätutkimusmallin (group investigation) mukaisesti tosielämään perustuvan casen osittain verkkotyöskentelynä, osittain kasvokkain. Voidaanko tämäntyyppistä tehtävää kutsua simulaatioksi vai olisiko roolipeli parempi termi tässä yhteydessä? Koska kyse on ollut tietyntyyppisestä todellisen tilanteen mallintamisesta, niin voitaneen käyttää käsitettä ”simulaatio”, mutta olisiko ”simulaatioperustainen roolipeli” selkeämmin tätä kuvaava?
Laajemmin minua pohdituttaa tässä keskustelussa se, miten hyvin tämäntyyppisillä simulaatiopeleillä voidaan harjoitella oikeassa tilanteessa tarvittavia valmiuksia. Aiemmin Annakin on todennut simulaatiokäsitettä pohdiskelevassa blogikeskustelussa ”Todellisuudessa on kuitenkin usein mukana monia muitakin elementtejä kuin parhaimmassakin simulaattorissa. Vai olenko väärässä?” Puolustusvoimien simulaatiopelissä osallistujilla ei tulkintani mukaan kait ollut pelissä mukana minkäänlaista kytkentää todellisuuteen (Sanna korjaatko, jos olen väärässä) siten kuin esim. lennonjohtajasimulaattorissa. Puolustusvoimien upseerit simuloivat loppusotaa tekstipohjaisesti. Peli näin toteutettuna ei mielestäni välttämättä tuo peliin mukaan sellaisia hyvin arvaamattomiakin elementtejä, joita todellisessa sodassa esiintyy. Todellisuuden tuntua roolipeliin pohjautuviin simulaatioihin voitaisiin saada ottamalla mukaan peliin joitakin todellisen tilanteen toimijoita esim. yrityspeleissä yrityselämän edustajat, mikä verkkopohjaisessa ympäristössä on varsin helppoa.
Kiitos Sanna kyllä selvensi artikkeliin liittyvää simulointia. Jotain tuollaista arvelinkin mukana olleen. Eli mukana olleet eivät "pelanneet" sotaa?
Yhdyn Päivin kommenttiin siitä, että ehkä tuossa artikkelissa ei sittenkään ollut kyse sosiaalisesta simuloinnista. Mielestäni sosiaalisessa simuloinnissa pitäisi jotenkin olla mukana toimintaympäristö, virtuaalinen maailma. Ehkäpä tosiaan on enemmän kyse roolin otosta ja roolipelistä?
Yhdyn myös Päivin ajatukseen siitä, että peli ei tällaisenään ota huomioon kaikkia todellisuuden elementtejä ja yllättäviä tekijöitä. Mutta onhan parempi harjoitella näin, kuin kuulla luento sodasta ja johtamisesta ja tämän jälkeen joutua todelliseen tilanteeseen. Vaikka pelaamisessa ei kaikkia puolia oteta huomioon, niin edes jonkinlaisia tilanteessa syntyviä tuntemuksia pääsee kokemaan.
Mutta ovatko simulaatioiden avulla harjoitelleet lääkärit rauhallisempia ensimmäisessä oikeassa leikkauksessa kuin siihen kylmiltään joutuvat lääkärit? Luulen niin.
Nythän simulaattoreissa jo soditaankin. Väittävät, että riittäävästi virtuaalitappamalla voi saada oikeankin tappamisen tuntumaan virtuaaliselta ja siten vähemmän järkyttävältä.
Kuulin, että psykoterapiassa voidaan käyttää simulaatioita fobioiden käsittelyssä. Terapiaistunto kestää 45 min. ja tapahtuu valvotussa virtuaaliympäristössä terapeutin ollessa fyysisesti potilaan tukena. Potilas kohtaa virtuaaliympäristössä pelkäämiään asioita ja siten "siedättyy" niille... Potilaan kokemukset ovat niin aitoja, että psykoterapeutin tuki on tarpeen.
Jos se näin menee niin silloinhan on ihan selvää, että esim. virtuaalitappaminen madaltaa lasten, nuorten, kenen vaan kynnystä tappaa oikeasti ja heikentää kykyä tuntea empatiaa... Eikä näillä lapsipelaajilla ole psykoterapeuttia vieressä... harvoin ketään aikuista.
Tämän päivän (su) Hesarissa joku lapsi / nuori kirjoitti nuorten palstalla, että elokuvien ja pelien ikärajoja voisi ihan hyvin laskea kolmella vuodella (paitsi pornofilmeissä) , että vanhemmat eivät niuhottaisi turhaan. Perusteluna hänellä on, että "Kyllä nuoret jo yläasteella ymmärtävät todellisuuden ja videopelien erilaisuuden." Tämä nimimerkki "Ikäalen aika" kirjoittaa mm. "Esimerkiksi Counter-Strike -pelissä sodit joko terroristina tai terroristien vastaisen ryhmän jäsenenä. Yrität eliminoida vastapuolen, ennenkuin omasi on mennyttä. En tiedä miksi tämä peli on K-15. Peli sisältää väkivaltaa, mutta luultavasti kukaan ei juurikaan pelaa saadaksenn tyydytystä väkivaltaisille tarpeilleen."
Sotapeleillä tai jollain muulla tavalla väkivaltaa sisältävillä videopeleillä voi olla hyvinkin negatiivisia vaikutuksia etenkin sellaisiin nuoriin, joiden mieli on jollain tapaa häiriintynyt. Ja jos tällaisia pelejä jatkuvasti pelaa, niin terveenkin nuoren todellisuuden kuva saattaa vääristyä.
Tämänpäiväisen Hesarin (la) mielipidepalstalla on kirjoitus, jossa todetaan, että aikuisten pitää opetella käyttämään internetiä ja tutustua niihin internet-sivustoihin, joissa nuoret tänä päivänä viettävät aikaansa. Mielestäni olisi hyvä, että vanhemmat perehtyisivät myös lastensa käyttämiin videopeleihin ja keskustelisivat niistä lastensa kanssa mm. onko niillä mitään vastinetta todellisuudessa ja millaisia tunteita ne lapsessa herättävät.
Kati ja Päivi: Monet vanhemmat eivät tunnu tajuavan, että teknisesti lahjakas ja ikäistään tietäväisempi lapsi voi olla emotionaaliselta iältään kuitenkin hyvin nuori. Lapsen kypsyyden osoitukseksi näyttää joskus käyvän se, että lapsi osaa itse käynnistää tietokoneen ja ladata pelin. Jotkut vanhemmat kuvittelevat ihan oikeasti että pelien ikärajamerkinnät viittaavat niiden vaikeusasteeseen.
Tietokonetta ei pitäisi koskaan käyttää lapsenvahtina, vaan koneen tulisi olla yhteisessä tilassa ja käytössä. Vanhempien tulisi olla turvallisia aikuisia myös lapsen nettiarjessa.
Puhumme kovasti erilaisten simultaatioiden ja pelien kautta tapahtuvasta "siedätyshoidosta",: lääkärien kädet eivät vapise tositilanteessa, sotilaat voivat tappaa ihmisen ilman tunnon vaivoja jne. Mitkä arvoit silloin ohjaavat ratkaisuja? Lääkärien ja lennonjohtajien simulaattoreissa harjaantuneet taidot pelastavat ihmisiä, Ok, mutta tunteettomat sotilaat... Eikö meillä ole jo heidän kaltaisistaan esimerkkeinä lapsisotilaat, jotka ovat koulutettu tappamaan eivät lukemaan!
Lähetä kommentti